En ole koskaan tiennyt, että mitä haluan elämässäni tehdä. En ole kertaakaan ollut täysin varma siitä, että mitä kohti olen menossa. Tai edes siitä, että mistä lopulta olen tulossa.
Suomalainen nuori laitetaan 15-vuotiaana mahdottoman tehtävän eteen: ”Edessäsi on lukemattomia vaihtoehtoja, tuhansia erilaisia uramahdollisuuksia ja taas tuhansia erilaisia opintopaikkoja ympäri maailman. Valitse yksi. Tai no saat valita muutaman, mutta ne muut on vain varalla etkä välttämättä pääse niihinkään. Että kannattaa valita se yksi huolella ja harkiten, mutta jos nyt heti valitset kun on vähän kiire tämän kanssa.”
Ja nuori valitsee.
Osalla on varmasit sävelet selvänä jo tuossa vaiheessa. Se realistinen unelma — kenties vanhempien jalanjäljissä uneksittu — siintää mielessä ja arkkitehdin paperit on lukion ja yliopiston jälkeen kourassa. Näin esimerkkinä. Suurin osa on kuitenkin aivan pihalla. Hukassa. Ei mitään käryä yhtään mistään mitä elämässä pitäisi tästä eteenpäin tehdä tai, että mitä haluaisi tästä eteenpäin tehdä.
Mutta silti nuori valitsee.
Ja elämä kyllä opettaa, että oliko se valinta oikein vai ei.
Minäkin valitsin. Tykkäsin tietokoneista joten valitsin kauppakoulun ja merkonomin tutkinnon. Valintani ei yllättäen osunut nappiin eikä koulu lopulta kiinnostanut tippaakaan. En koskaan valmistunut. Armeija, toinen ammattiopisto (media-assistentin tutkinto) maaliin asti ja sitten tuuliajolle kohti… jotain. Rantautuminen aivan täysin sattumalta radioon ja tässä sitä ollaan noin 15 vuotta myöhemmin. Samassa työssä ja ammattilaisen otteella. Tähänkään en koskaan tähdännyt, mutta onneksi löysin sellaisen työn josta pidän. Tai jos en ihan aluksi pitänyt niin opin kuitenkin ajan kanssa pitämään. Ja onneksi tähän työhön sai kuitenkin sen vaatiman taidon ihan suoraan tekemällä.
Toisinaan olen suonut tässä vuosien varrella ajatuksen jos toisenkin sille, että lähtisin taas opiskelemaan jotain. Ehkä journalismia, ehkä historiaa, ehkä valtiotieteitä. Ehkä vihdoinkin sitä omaa unelmaa: koodaamista, tekniikkaa, tietoliikenteitä. ”Tulevaisuuden alaa” joka on kuin varkain kasvanut nykyisyyden alaksi. Vuodet kuitenkin vierivät vääjäämättä eteenpäin eikä missään vaiheessa ollut ”oikea aika” kouluun hakemiselle. Viime vuonna sitten yhtäkkiä oli, kuin vuosien harkinnan ja valmistautumisen jälkeen, mutta silti aivan puskista, yhtäkkiä ja yllättäen. Joten pelko ja jännitys kurkussa hakemusta sisään, valtava pänttäysurakka matematiikkaa, pääsykokeet heittämällä läpi ja koulussa oltiin.
Kaksi kuukautta myöhemmin voin todeta, että tämä se on. Tätä minä haluan tehdä. Eikä siinä sitten kestänyt kuin se 23 vuotta niistä ensimmäisistä yläasteen lopun yhteishauista, että tähän päädyttiin.
Välissä oli kuitenkin hetkittäin se ajatus. Se palo. Se unelma. Se saavuttamattomalta tuntunut kutina, jota ei pystynyt raapimaan. Se yritti kertoa kaiken aikaa, että: ”Nyt. Mene ja tee”, mutta minä kuuroine korvineni, kiireisine ajatuksineni ja aikaa kuin väkipakolla tuhlaten en tehnyt mitään asian eteen. En ole varma, että onko tämä hyvä vai huono asia. En tiedä olisinko ollut valmis ennen kuin juuri näin paljon aikaa ehti kulua. Ehkä en. Enkä myöskään halua jossitella asian kanssa. Pääasia kuitenkin, että otin ja toimin sen kutittelevan ajatuksen ehdottamalla tavalla, vaikkakin vasta nyt.
En haluaisi missään nimessä päätyä osaksi sellaisella tavalla rakennettua elämän käsikirjoitusta, jossa tehdään väkisin sitä sattumalta valikoitua työtä loppuun asti, vihattiin sitä tai ei, ja valitettaan jokaisessa mahdollisessa välissä miten kaikki on paskaa. Kyllähän se siinä käsikirjoituksen alussa oli ihan mukavaakin duunia, mutta jossain vaiheessa kertojan ääni katkeroitui ja alkoi mussuttamaan kaikenlaista lakonista ja itseääntoistavaa tuubaa. Ei. Ei ikinä.
Jos siis näyttää siltä, että tämä edellisen kappaleen tarina osuu edes joltain osin kohdalleen, niin soisin sinullekin, hyvä lukija, sen, että ottaisit tuon ajoittain itsestään ilmoittelevan ajatuksen huomioon. Niitä tulee varmasti aina silloin tällöin. Ajatus nykyiseen kyllästymisestä, alanvaihdosta, arjen ja oravanpyörän murtamisesta, jostain uudesta ja erilaisesta tämän kaiken normaaliuden keskelle. Tarpeeksi pitkän mehustelun jälkeen ajatus tuntuu jälleen karkaavan tuntemattomuudesta kumpuavan jännityksen ja pelon tieltä johonkin kauas pois, mutta se palaa kyllä takaisin jonkin ajan kuluttua.
Näiden ajatusten välissä on mahdollisuuksia. Sykli sykliltä rullaten se mahdollisuus tulee aina uudelleen vastaan. On omasta itsestä kiinni, että tarttuuko siihen vai odottaakko, että josko se taas ilmaantuisi nurkan takaa.
Kunnes se sitten ei enää ilmaannukaan.
Vastaa