Viime viikonloppuna päättyneet vuoden 2023 Euroviisut olivat lopputulokseltaan pettymyksen täyteiset. Suomalaisten riemu ennakkosuosikin asemassa olleen Käärijän odotetusta menestyksestä — ja jopa mahdollisesta voitosta — kariutuivat pettymykseen ja epäuskoon kun Ruotsia edustanut Loreen voitti kilpailun lopulta varsin pienellä marginaalilla. Plagiointisyytöksiltäkään ei vältytty ja Loreenin voittobiisi Tattoo kieltämättä kuulostaa aivan täysin ukrainalaisen Mika Newtonin vuonna 2007 levyttämältä jo nimensäkin puolesta yksi yhteen menevältä Tatoo kappaleelta. Jokainen tehkööt tästä omat tulkintansa. Plagiaatti se silti minun mielestäni on.
Tyrmistyksen määrää lisäsi se, että Käärijä oli selkeällä äänienemmistöllä kansainvälisen yleisön suosikki. Tappio sinetöityikin lopulta ammattilaistuomariston antamien äänten perusteella, mistä sikisi jälleen kerran ihan oikeutettuakin keskustelua siitä, että mikä tämän ammattijuryn rooli Euroviisuissa oikeasti on? Vastausta vaille jäänevät muun muassa kysymykset: ”Kenestä ammattiraadit oikeasti koostuvat?”, ”Miksi koko ammattituomaristo on edes olemassa?”, ”Ketkä heidän taskujaan ovat äänten toivossa vuoranneet?”, sekä ”Mikä *ttu näitä ”ammattilaisia” oikein vaivaa?”
Tuomaristo perustettiin käsittääkseni alunperin sitä varten, että äänten jakautuminen pelkästään poliittisilla perusteilla naapurimaille ehkäistäisiin ainakin jossakin määrin. Tämä ei tosin toteutunut tänäkään vuonna, vaan osa eri maiden ammattilaistuomaristoista antoi naapureidensa umpisurkeille biiseille kahtatoista pistettä oikealla ja vasemmalla. Tällainen ”naapurirakkaus” on aina kukoistanut viisuissa eikä siitä oikeasti ja realistisesti tulla koskaan pääsemään eroon. Politiikattomat euroviisut eivät tule koskaan toteutumaan, eikä niiden tarvitsekaan. Poliittinen kantaaottavuus ja kavereiden selälle taputtelu kulkevat käsikädessä ja ovat viisujen ominaispiirteitä. Asiassa on suuren epäsuhdan lisäksi myös paljon hyviä piirteitä.
En ole itse koskaan ollut minkään sortin viisufani vaan olen aina pitänyt näitä karnevaaleja lähinnä paskan musiikin festareina, joissa käydään hassuissa hatuissa ja glitterillä vuoratuissa pellepuvuissa vetämässä jotain tuubaa lavalla ihan vaan koska voidaan. Tämän ja viime vuoden kisojen myötä olen kuitenkin päätynyt mieleni ahtailta perukoilta ulos avoimempaan ajatusmaailmaan ja joutunut toteamaan, että Euroviisuthan ovat lopulta aivan perhanan hieno areena poliittisesti kantaaottavan viestin edistämiseen ja kansojen yhdistämiseen.
Viime vuonna koko kisan voittanut Kalush Orchestra esiintyi Britannian ja Ukrainan yhteistyössä järjestämien tämän vuoden viisujen finaalin avajaisissa sydäntäriipaisevalla Stefania kappaleellaan, joka käsittelee Ukrainassa yhä käynnissä olevaa sotaa ja sen julmuuksia eikä säästänyt minunkaan silmäkulmiani kostumiselta. Pelkästään viime vuoden solidaarisuudesta bändin suuntaan valunut (mutta silti mielestäni ansaittu) voitto oli osoitus Euroviisujen ja yleisemmin musiikin yhdistävästä voimasta, joka ylittää kansakuntien maantieteelliset ja kulttuuriset rajat. Se on mielestäni Euroviisujen suurin missio, jota viisuja järjestävän Euroopan yleisradiounioni EBU:n täytyisi ajaa entistä pontevammin.
Mitä tarkoitan tällä on se, että viisut ovat kansanpopulistisen juhla, jossa juurikin kansan tulee loppupeleissä päättää, että kuka on paras ja kuka voittaa. Euroviisujen tarkoitus ei ole se, että nostetaan tapetille ammattilaistuomariston valitsemia biisejä, jotka menestyvät kansainvälisesti ja tahkovat tekijöilleen rahaa. Koko kisan tarkoitus on kairata pinnalle niitä kappaleita, jotka sytyttävät kansakunnan yhtenäiseksi rintamaksi vastustamaan valta-asetelmia ja sortoa, nostamaan huomion keskipisteeksi vähemmistöt ja tekemään maailmasta taas vähän paremman paikan. Oli sitten kyse Kalush Orchestran Stefaniasta tai Käärijän Cha Cha Chasta, niin molempien kappaleiden takana seisoi äänestyshetkellä suuri eurooppalainen enemmistö ja ne molemmat täytyy nähdä sen hetken kansainväliselle ilmapiirille tarpeellisimpana, tärkeimpänä ja suosituimpana eurooppalaisena kappaleena.
Loreenin kappale ei ole huono. Tai siis ne kappaleet joita se häpeilemättä lainaa eivät ole huonoja. Ja se tulee menestymään kansainvälisesti, siitä ei ole epäilystäkään. Paska maku siitä silti jää suuhun, koska sen kohtalon ratkaisivat lopulta norsunluutorneissaan yltäkylläisyyden porealtaassaan lilluva sikariporras eikä demokraattinen kansan tahto. SE on se suurin ongelma tässä lopputuloksessa.
Lopputulos on jo kuitenkin naulattu arkkuunsa eikä markkinoilla itkemiselle ole sijaa. Suomalaisittain voimme kuitenkin olla äärimmäisen ylpeitä siitä, että Käärijä onnistui yhdellä kappaleella yhdistämään kansakunnat taakseen. Ja varastamaan myös minun sydämeni.
Vastaa