Tad Williamsin The Witchwood Crown lunastaa kaikki odotukset ja ylittää ne moninkertaisesti.
(LYHKÄRIT ovat SPOILERIVAPAITA ja LYHYITÄ kirjoituksia lukemistani kirjoista.)
Luin viime vuoden puolella vihdoinkin Tad Williamsin klassikkoasemaan nostetun korkeafantasiatrilogian Memory, Sorrow & Thorn/Taru Kolmesta Miekasta ja taisin tirauttaa trilogian lopuksi myös parit ikävän kyyneleet, sillä teosten henkilöhahmot olivat onnistuneet juurruttamaan itsensä sydämeeni. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että hyvien ja pitkien kertomusten lopuksi tunnen kaipausta näitä ystäviksi muodostuneita hahmoja kohtaan ja surua siitä, että joudun jättämään heille hyvästit. Sama ilmiö tapahtui myös taannoin kun luin läpi kaikki David Eddingsin klassikot Belgarionista Sparhawkiin, eivätkä Williamsin oivallisesti kirjoitetut teokset myöskään pettäneet tässä mielessä.
Siksipä olikin oikein mukava yllätys kun sain kuulla Williamsin työstäneen myös toisen Osten Ardiin sijoittuvan trilogian The Last King of Osten Ard. Tätä ei ole käsittääkseni suomennettu, mutta jos olisi niin sen nimi olisi ehkä Osten Ardin Viimeinen Kuningas. Suomentamattomuuden syytä en tiedä, mutta oletan sen johtuvan siitä, että aikuismakuun iskevän korkeafantasian menekki ei ole tällä hetkellä kovinkaan korkealla tasolla. En kuitenkaan spekuloi tämän enempää, kertokoot minua tietävämmät asian oikean tolan.
Osten Ardin maailmaan ja sen ihmisiin rakastuttuani sukelsin siis suinpäin pää edellä trilogian ensimmäisen osan The Witchwood Crownin kimppuun ja voi pojat minkälainen startti se onkaan. Teos on heti alusta lähtien silkkaa poliittista valtapeliä, toiminnallista tykittelyä ja syvälle viiltävällä kynällä kirjoitettuja henkilöhahmoja, jotka otan avosylin vastaan ja tallennan välittömästä syvälle sydämeni sopukoihin. Osa heistä on täysin uusia tuttavuuksia, mutta myös edellisen trilogian tutut ystävät ovat mukana kuvioissa, joskun kolmisenkymmentä vuotta vanhempina. Sen kummemmin juoneen menemättä sanottakoot, että tykkäsin teoksesta aivan älyttömästi siitäkin huolimatta, että se on hyvin raskasta luettavaa.
Raskaudella tarkoitan siis sitä, että Williams on kirjoittanut niin yksityiskohtaisen, arvoituksellisen ja ennen kaikkea pitkän teoksen, että minulla kesti sen lukemisessa kauemmin kuin osasin odottaa. Toki luin tässä välissä tandemina myös Nefertiti Malatyn loistavan edesmenneen metallikitaristi Miika Tenkulan elämää käsittelevän Melankolian Mestari -teoksenkin, mutta Williamsin lähes 900-sivua korkeaa, poliittista, maagista, arvoituksellista ja raskasta fantasiaa sisältävä The Witchwood Crown on erinomaisesta poljennastaan huolimatta hyvin pitkä teos. En ole muutenkaan mikään hirvittävän nopea lukija, ja teoksen intensiivisyys yllätti minut toden teolla. Ainakin se tuli selväksi, että Williamsin tuorein trilogia ei ole mikään nopea lenkki korttelin ympäri vaan se on tuplamaraton, jolle ei lähdetä kevyin mielin hölkkäilemään.
Jotain kertoo sekin, että siinä missä The Witchwood Crownin lukeminen otti minulta lähes kolme kuukautta (!) niin sen perään aloittamani Terry Pratchettin Mort on kahden päivän lukemisen jälkeen noin puolessa välissä vaikka sillä on mittaa noin 250 sivua.
Siltikin teos jätti jälkeensä lähes ihmetyksen siitä kuinka hyvin Williams oikeasti osaakaan kirjoittaa. Sarjan seuraava osa Empire of Grass odottelee jo vuoroaan, mutta sitä ennen täytyy kyllä keventää muun muassa Pratchettin parissa.
Vastaa