(LYHKÄRIT ovat SPOILERIVAPAITA ja LYHYITÄ kirjoituksia lukemistani kirjoista.)
Dan Brown on Jännä kirjailija. Jännä on kirjoitettu tässä isolla, koska puhutaan niin järkälemäisen suuresta kirjailijasta. Suurmiehiä. Iso poika. Dan Brown ei kuitenkaan ole nerokas kirjailija. Nerokas on kirjoitettu tässä pienellä, koska puhutaan niin mitättömän tavallisesta kirjailijasta.
Dan Brown on myös hyvin menestynyt ja viihdyttävä kirjailija.
Kaikki nämä luonnehdinnat saattavat tuntua siltä, että ne sulkevat toisensa pois. Että yhdellä kädellä taputan selkään ja toisella rankaisen tätä maailmanluokan mysteerijännäreiden kirjoittajaa. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan luonnehdin Dan Brownia vain totuuden mukaisesti piirteillä, jotka voivat olla totta yhtäaikaisesti. Siltikin, hänen kirjoistaan ainakin viime hetkiin asti nauttineenakin täytyy todeta, että ukko ei osaa uudistua, ei sitten piiruakaan.
Kun Dan Brown aikanaan löi läpi The Da Vinci Code teoksellaan niin olin hyvin skeptinen tämän kaverin kirjoja kohtaan. Siis, ihan oikeasti. Joku professori pökkelöimässä pitkin poikin maailmaa ja kompastelemassa kengännauhoihinsa. Robert Langdonista tuli kuitenkin sittemmin yksi lempihahmoistani missään kirjasarjassa ikinä. Ainakin hetkeksi aikaa. Langdonin tykättävyys omalla kohdallani oli se, että hän on ihmisenä hyvin tavanomainen. Toki, hänellä on eideettinen muisti ja hän osaa uida uima-altaan päästä päähän nopeammin kuin Tyrnävän Reiska, mutta muuten Langdon on varsin tavanomainen. Ahtaanpaikankammoinen kirjanörtti, joka pitää ranteessaan Mikki Hiiri -kelloa ihan vaan nostalgiasyistä.
Aluksi tykkäsin Langdonista siis ihan älyttömästi, mutta Brownin kahden viimeisimmän kirjan, Originin ja The Secret of Secretsin kohdalla alkaa tulla jo mitta täyteen. Ukkelia on nakeltu, paiskottu, räjäytelty, jahdattu, hakattu ja yritetty tappaa kymmeniä kertoja eri puolilla maailmaa ja siltikin hän on aivan samaa uuvelo kuin Da Vinci -koodissa. Luulisi sitä jo siinä vaiheessa oppivan edes jotain, kun joutuu kolmatta kertaa elämässään lähes hukutetuksi. Mutta ei. Langdonille on käynyt ohraiset siinä, että professorismiehenäkään ei ole ottanut ns. vinkistä vaaria ja oppinut tapahtuneista asioista edes jotain.
Langdon toistaa Brownin teoksissa kirjasta kirjaan samoja virheitä, miettii samoja asioita, tekee samoja asioita, juoksee samat lenkit, ui samat altaanvälit ja pyyhkii pyllynsä samalla kädellä ihan joka kerta. Kirjan lukijana tämä ärsyttää.
Samalla sitä kelaa elämäänsä taaksepäin ja mietiskelee kaikkia niitä lukemiaan Brownin kirjoittamia kirjoja ja miettii, että mikä niissä edes aikanaan kiinnosti niin paljon. Omalla kohdallani olen tullut siihen lopputulokseen, että se oli salaliitot ja kirkko. Niiden soppeli yhdistelmä. Tätä yhdistelmää mehusteltiin niin The Da Vinci Codessa kuin Angels & Demons-teoksessakin. Lost Symbolissa puolestaan oltiin Illuminatin äärellä. Sitten tulivat mukaan kaiken maailman modernit härpäkkeet ja muut, eksyttiin polulta. Vietiin asiat menneisyyden tonkimisesta ja eräänlaisesta Indiana Jones arkeologiasta ja symbolien ihastelusta kaikenlaisiin vakoojatrillerityyppisiin ratkaisuihin.
Ennen kaikkea pyöriteltiin sitä samaa kaavaa joka ikinen kerta. Langdon on reissussa, Langdon on hädässä, Langdon pakenee, Langdon selvittää salakielen, Langdon pakenee taas, Langdon ymmärtää elämän tarkoituksen, Langdon pakenee yhä, Langdon on jo niin kaukana, että taivaan rannassa näkyy enää Langdonin muotoinen piste, Langdon pakenee vieläkin, Langdon selvittää Jimmy Hoffan ruumiin sijainnin, Langdonilla on Mikki Hiiri -kello, Langdon voittaa!
Dan Brown on edennyt teoksissaan siihen valitettavaan pisteeseen, että mikään ei enää kiehdo, mikään ei enää yllätä ja mikään ei enää oikeastaan edes kiinnosta. Hyvin tavallista ja arkista materiaalia tekee hän. Nykyään.
Dan Brown tekee teoksillaan miljoonia, koska ne ovat aivotonta huttua joka tuntuu ihanan turvalliselta.
Dan Brown ei ole nerokas. Dan Brown on laiska. Ja raha vyöryy laiskan luokse.
Kaikesta tästä huolimatta luen varmaan sen seuraavankin Dan Brownin teoksen, jossa Robert Langdon pakenee Mikki Hiiri -kello ranteessaan psykoottisesti tuhmien listaa tulkitsevaa Joulupukkia, joka onkin oikeasti Benjamin Netanyahun alkuun panema salaliitto, jonka tarkoituksena on voittaa Euroviisut ja tuoda ne Israeliin. Jostain kumman syystä.
Dan Brown, sinä laiska veijari.