(LYHKÄRIT ovat SPOILERIVAPAITA ja LYHYITÄ kirjoituksia lukemistani kirjoista.)
Maailmassa on varmasti vain kourallinen… muutamia… paljon… tosi monta ihmistä, jotka eivät tiedä, kuka J. R. R. Tolkien on. Vaikka Tolkien on nykyisin valtavirtaa ja tämän Hobitti sekä Taru sormusten herrasta -teoksiin perustuvat elokuvat miljardibisnes, niin uskallan väittää, että suurin osa maailman ihmisistä ei tiedä saati välitä tietää, että kuka hän on.
Lyhyenä summauksena voidaan varmaan sanoa, että Tolkien on fantasiakirjallisuuden isoisä, joka aloitti lastenkirjailijana Hobittilla ja siirtyi siitä luontevasti – tuota teosta varten luomaansa maailmaa pohjana käyttävään – eeppiseen ja aikuisempaan makuun olevaan trilogiaansa Taru sormusten herrasta. Näiden teosten välilläkin ehti vierähtää aikaa reippaasti toistakymmentä vuotta, Hobitti kun julkaistiin 1937 ja Sormusten Herrat 1954-55. Tolkienin kynästä on lähtenyt myös sellainen raamatunkaltainen taustateos luin Silmarillion, jonka tosin muokkasi julkaisukuntoon hänen poikansa Christopher Tolkien. Nuorempi Tolkien on editoinut isänsä töistä myös liudan muita Keski-Maahan sijoittuvia teoksia, kuten Húrinin lasten tarina ja Gondolinin tuho.
Tolkienin moderniin fantasiaympäristöön muovaamia ovat niin örkit, haltiat (ja näiden osittain suomen kieleen pohjaava haltiakieli), kuin kääpiötkin, ja yleisesti ajateltuna koko nykyaikainen tapa rakentaa fantasiamaailma. On iso paha vihollinen (Sauron), mahtava taika-artefakti (Yksi Sormus), keski-aikaan nojaava taisteluvarustus, magiaa ja noituutta. Ja kaikenlaisia viheliäisiä hirviöitä lohikäärmeistä hämähäkkeihin ja aiemmin mainittuihin epäpyhiin mutaatioihin, örkkeihin.
Vaikka tutustuin Tolkienin tuotantoon jo lapsena Hobittin muodossa, niin muistan lukeneeni päätrilogian, kavereiden kesken Sormusten herran, vasta siitä tehdyn elokuvan julkaisun aikoihin. Hobitti oli ollut lempikirjojani tuossa vaiheessa jo pitkään, mutta jostain kumman syystä sen kahlaaminen oli jäänyt välistä. Olin keskittynyt enemmän Dragonlance-hömppään ja muihin kevyempiin fantasiaympäristöihin, mutta kun narautin ensimmäistä kertaa LOTRin (Lord of the Rings) auki niin se oli menoa.
Frodon hengenvaarallinen pakomatka pitkin maita ja mantuja sormus kaulassaan. Gandalf ja tässä vanhassa ukkelissa asuva valtava voima. Aragorn ja tämän papparaisen iässä olevan nuoren miehen – ihan tavallisen tallaajan – työmoraali, mutta kuninkaan jalo kunniakäsitys. Aina näkymättömissä pysyttelevä, mutta alituiseen äärimmäisen vaarallinen Sauron… Teoksissa ei ole oikeastaan mitään mistä ei voisi pitää.
Nyt lueskelen näitä teoksia ensimmäistä kertaa alkuperäisellä kielellään, englanniksi, ja täytyy kyllä sanoa, että Tolkienilla oli kieli ja sen käyttö halussa. Ehkä liiaksikin. Nykymittapuulla nämä 70-vuotta vanhat tekstit ovat auttamatta jo ns. “vanhaa kieltä” ja vaatii minulta jatkuvia ponnisteluita, että jaksan ADHD-aivoillani lukea tämän tyylistä viimeisen päälle huoliteltua ja pikkutarkkaa tarinointia. Varsinkin kun kirjan hahmojen puhetapa on niin pirun vanhahtavaa, kohteliasta ja saivartelevaa.
Sormuksen ritarit… loistava. Kaksi tornia… loistava. Molemmat… välillä pirun raskaita ja hankalia. Vähän niin kuin suossa rämpisi, ajatuksellisesti ainakin. Tässä, kuten kaikessa muussakin, pätee kuitenkin se oppi, että ei pidä hötkyillä. Kaikessa rauhassa. Tämän tyyppiset teokset eivät välttämättä sovellu luettavaksi hetkessä. Tämäkin tietysti riippuu täysin lukijan mielenlaadusta ja tavoista. Itse luin nämä jälleen hyvin hitaasti paneutuen ja nautiskellen.
Kaksi kolmesta on kuitenkin jo luettu, joten trilogian muistaakseni pisin, mutta tapahtumarikkain osa The Return of the King (Kuninkaan paluu) menee varmasti samoilla tulilla ja mielenkiinnolla lukien.
Tolkienilla on aina paikka tässä sydämessä, oli tämän kirjoittama kirjallinen kieli miten raskassoutuista tahansa.