(LYHKÄRIT ovat SPOILERIVAPAITA ja LYHYITÄ kirjoituksia lukemistani kirjoista.)
Martha Wellsin The Murderbot Diaries (Suomeksi Murhabotin päiväkirjat) -teokset ovat todella hyviä kirjoja. Ne sisältävät paitsi korkealuokkaista ja teknistä scifiä, niin myös juuri sellaista inhorealismia mitä lukemiltaan kirjoilta toisinaan kaipaankin. Kaiken lisäksi se inhorealismi kuvastuu tarinoiden päähahmon Murhabotin (kuvassa televisiosarjaversio kaverista) suusta ja ajatuksista kuultuna juuri sellaisena misantrooppisena ja lannistuneena dialogina, että välillä hirvittää, välillä huvittaa, koko ajan nyökytyttää ja hyväksyttää.
Toisinaan (lue: päivittäin) sitä miettii tätä meidän palloa tallatessa, että kaikki olisi paremmin, jos ihmisiä ei olisi. Luonto vehreytyisi, eläimet pelastuisivat, stressi vähenisi (kun ei olisi itsekään olemassa hah) ja kaikki olisi paremmin. Muille siis kuin meille ihmisille. Kuten Douglas Adams sen aikanaan osuvasti Linnunradan käsikirja liftareille -teoksensa ensimetreillä kirjoitti:
Yhä enemmän valtasi alaa katsomus, jonka mukaan puista maahan laskeutuminen oli alun alkujaankin ollut virhe. Ja joidenkin mielestä jo puihin nouseminen oli ollut huono siirto, eikä ihmiskunnan olisi koskaan pitänyt ryömiä merestä kuivalle maalle.
En ole varmasti ainoa, joka allekirjoittaa Adamsin näkemyksen.
Se tapa miten lakonisesti Murhabotti näissä Wellsin teoksissa laukoo totuuksia ihmismielen ja -fysiikan vajavaisuuksista itseensä ja loogisesti ajatteleviin androidin aivoihin verraten on todella viihdyttävä. Ei ole kerran eikä kaksi, kun näitä kirjoja lukiessa sitä huomaa nyökyttelevänsä ja ajattelevansa, että: “No niinpä”, samalla kun tarinoiden pääsankari pelastaa itsensä tai ainakin jonkin raajansa lähes uhraten erilaisiin vaaratilanteisiin ajautuvat ihmisraasut surman suusta. Wells osaa kirjoittaa niin osuvaa ja satiirista (mutta samalla hyvinkin vakavaa) tarinankerrontaa, että siihen tempautuu väkisinkin mukaan täysillä. En itse asiassa muista kenenkään kritisoineen hänen teoksiaan missään.
Ehkä niistä voisi kuitenkin reiluuden nimessä antaa kritiikkiä ihan vaikka vain pituudestaan, koska Murhabotin seikkailut ovat todella lyhyttä kamaa. Tai Ainakin tällaiselle eeppiseen fantasiaan tottuneelle noin 150 sivun mitta on hyvin lyhyt rykäisy. Toisaalta taas tämä “synti” on myös siunaus, sillä esimerkiksi sarjan kolmannen pidemmän osan Rogue Protocol -kirjan lukaisin muutamassa tunnissa, mikä oli hyvinkin tervetullut ja raikas kokemus monen viikon luku-urakan jälkeen.
Päätän tämän lyhkärin erääseen mieleeni jääneeseen Murhabotin ajatukseen:
I was having an emotion, and I hate that.