Luin viime vuoden puolella vihdoinkin Tad Williamsin klassikkoasemaan nostetun korkeafantasiatrilogian Memory, Sorrow & Thorn (Taru kolmesta Miekasta) ja taisin tirauttaa trilogian lopuksi myös parit ikävän kyyneleet, sillä teosten henkilöhahmot olivat onnistuneet juurruttamaan itsensä sydämeeni.

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että hyvien ja pitkien kertomusten lopuksi tunnen kaipausta näitä ystäviksi muodostuneita hahmoja kohtaan ja surua siitä, että joudun jättämään heille hyvästit. Sama ilmiö tapahtui myös taannoin kun luin läpi kaikki David Eddingsin klassikot Belgarionista Sparhawkiin, eivätkä Williamsin oivallisesti kirjoitetut teokset myöskään pettäneet tässä mielessä.