Tuo mainittu kitaristi on yhtyeen soolokitaristi Pekka “Pexi” Olkkonen ja päähänpotkaisutapaus sattui Nivalan Tuiskulassa jonne lemiläiset olivat saapuneet keikalle debyyttialbuminsa Stam1nan tiimoilta vuonna 2005. Nojasin keikan aikana pääni Tuiskulan lavan rakenteisiin pultatun turva-aidan tilavasta raosta, jotta mahduin eturivissä paremmin moshaamaan. Pexin asettaessa jalkansa samaiselle turva-aidalle soolon aikana tämä tuli potkaisseeksi minua samalla kevyesti päähän. Karma kosti pian, sillä Pexi joutui itse yhtyeen laulaja-kitaristi Antti “Hyrde” Hyyrysen kitaran uhriksi tämän heilauttaessa soittopeliään villisti ympärinsä keikan aikana. Kitaran virityskoneisto tarrasi Pexin hiuksiin ja repäisi niistä kevyen tukon irti.

Mainittakoot, että Pexin kevyt kenkäisy ei vahingoittanut minua lainkaan vaan jätti ainoastaan hyvän ja tarttuvan muiston! Siellä, muistojen palatsissa se majailee. Muistipalatsissa.

Stam1na on muutenkin minulle tärkeä yhtye. Sitä kuuntelin treenikämpällä samalla kun yritin opetella Hyrden ja Pexin monimutkaista soittoa. Sitä kuuntelin armeijassa ja sieltä vapautuessa. Sitä kuuntelin hyvinä aikoina ja varsinkin huonoina aikoina. Se antoi pohjaa positiivisille muistoille kuten pitkille, päättymättömän tuntuisille lämpimille kesäöille joina pikkumaistissa pörrättiin pitkin kaupunkia ystävien kanssa. Se antoi voimaa aikoina jolloin en millään olisi jaksanut ja joina itsetuhoisetkin ajatukset maalasivat mustilla sävyillään mieleni maisemaa.

Musiikilla ja yhtyeillä voi olla sellainenkin valta. Valta pelastaa ihminen omalta itseltään.

Stam1nan historian kirjoihin ja kansiin paketoiva, Ari Väntäsen kirjoittama Muistipalatsi on tästä johtuen minulle muutakin kuin bändihistoriikki. Yhtye itsessään linkittyy niin vahvasti osaksi muistojani ja DNA:tani, että teos on matka syvälle omaan sisimpään ja niihin aikoihin kun kaikki oli helpompaa ja mutkattomampaa, mutta silti niin hirvittävän paljon vaikeampaa ja raskaampaa. Se avaa kurkistamaan ovista joiden olemassaoloa en edes muistanut. Tai joiden olemassaoloa en edes tiedostanut.

Esimerkiksi tuo intiimi tutustumishetki Pexin jalkaterän kanssa tuli mieleen vasta tätä tekstiä kirjoittaessa. Tunnistan sieltä, jostain muistipalatsini pimeyden kätköistä, myös sellaisia muistoja joita en välittäisi penkoa. Synkempiä hetkiä, jotka toivoin jo unohtaneeni. Ne ovat auttamatta yhä osa minua, enkä pääse niistä eroon vaikka haluaisinkin. Möllöttäkööt siellä nurkassa vain, kohtaan ne sitten kun on sen aika.

Muistojamme emme voi valita, mutta sen voimme, että annammeko niille valtaa vai emme.

Niin joo, kirjakin on hyvä. Lukekaa pois. Ten points.