Fantasia

Niin The Mistborn-kirjat, samaa juonnetta mukailevat Wax & Waynet kuin myös näiden teosten tavoin Sandersonin ajatuksista konkretisoituneen Cosmere-nimellä kutsutun universumin alle lankeava The Stormlight Archives-sarjakin ovat kaikki aivan järkkyhyviä kokonaisuuksia.

Sandersonin työt eivät myöskään rajoitu Cosmeren alle. Niihin lukeutuvat myös muun muassa Cytoversen Skyward-sarja (pirun hyvä), supersankarirymistely The Reckoners (todella hyvä) ja kirjoittipa Sanderson loppuun myös edesmenneen Robert Jordanin eeppisen The Wheel of Time-kirjasarjan (En ole lukenut, mutta pakko olla hyvä). EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI, mutta lopuista saatte lukea vaikka Sandersonin omilta sivuilta .

Pratchett seikkailee teoksessaan magian alkulähteillä ja kertoilee omaan kevyen hersyvään tyyliinsä “Veleho” (Englannin kielisessä teoksessa tämän sankariraukan velhonlakissa lukee leimaavasti “Wizzard”) Rincewindin toilailuista. Rincewind nykäistään jälleen kerran ihan täysin toiveidensa ja luonteenpiirteidensä vastaisesti mukaan seikkailuun, jossa ratkaistaan koko Kiekkomaailman kohtalo.

Matkalla Rincewindin seikkailuihin liittyvät tietysti monet erinomaisesti rakennetut hahmot, kuten Barbaari Cohenin tytär Conina, maaginen Arkkikanslerin hattu sekä tuhansilla jaloilla varustettu matka-arkku. Vaikka nämä hahmot ovatkin kirjassa suuressa roolissa, niin myös monet pienemmät ja jopa vain muutamalla rivillä mukana olevat sivuhahmot paloivat oktariininhehkuisina mieleeni. Pratchettilla oli erinomainen taito rakentaa pienistäkin hahmoista ikimuistettavia ja luonteikkaita.

Lyhyenä summauksena voidaan varmaan sanoa, että Tolkien on fantasiakirjallisuuden isoisä, joka aloitti lastenkirjailijana Hobittilla ja siirtyi siitä luontevasti – tuota teosta varten luomaansa maailmaa pohjana käyttävään – eeppiseen ja aikuisempaan makuun olevaan trilogiaansa Taru sormusten herrasta. Näiden teosten välilläkin ehti vierähtää aikaa reippaasti toistakymmentä vuotta, Hobitti kun julkaistiin 1937 ja Sormusten Herrat 1954-55. Tolkienin kynästä on lähtenyt myös sellainen raamatunkaltainen taustateos luin Silmarillion, jonka tosin muokkasi julkaisukuntoon hänen poikansa Christopher Tolkien. Nuorempi Tolkien on editoinut isänsä töistä myös liudan muita Keski-Maahan sijoittuvia teoksia, kuten Húrinin lasten tarina ja Gondolinin tuho.

Kaikki lapsuuteni seikkailut Kiekkomaailmassa tapahtuivat suomenkielelle käännettyjen romaanien sivuilla, mutta vuoden vaihteessa päätin ottaa urakakseni kahlata kaikessa rauhassa koko edesmenneen brittikirjailijan tuotannon alkuperäiskielellä, englanniksi. Voi pojat!

Kiekkomaailman mittaamattoman arvokkaan ja laajan tarinallisen kokonaisuuden aloittava The Colour of Magic -teos on alkuteokseksi varsin koherentti ja ehjä kokonaisuus. Se ei kompastele ja hoipuile ympäriinsä vaan on sekoiluntäyteisestä juonestaan huolimatta jos ei loppuunmietitty niin ainakin sen tuntuinen teos.

Epäonnistunut velho Rincewind on ollut minulle aina de facto Kiekkomaailman päähenkilö, vaikka todellisuudessa Pratchettin luoma maailma on niin täynnä toinen toistaan loistavammin kirjoitettuja ja rakastettavampia hahmoja, ettei varsinaista protagonistia ole. Esimerkiksi Equal Rites -teoksessa ensiesiintymisensä saanut Granny Weatherwax (suom. oivaltava Muori Säävirkku) tai Death (suom. vähemmän yllättävä Kuolema) ovat aivan yhtä vahvan presenssin omaavia hahmoja, jotka voidaan lukea ns. päähenkilöiden joukkoon.

Siksipä olikin oikein mukava yllätys kun sain kuulla Williamsin työstäneen myös toisen Osten Ardiin sijoittuvan trilogian The Last King of Osten Ard. Tätä ei ole käsittääkseni suomennettu, mutta jos olisi niin sen nimi olisi ehkä Osten Ardin viimeinen kuningas. Suomentamattomuuden syytä en tiedä, mutta oletan sen johtuvan siitä, että aikuismakuun iskevän korkeafantasian menekki ei ole tällä hetkellä kovinkaan korkealla tasolla. En kuitenkaan spekuloi tämän enempää, kertokoot minua tietävämmät asian oikean tolan.