Kirjallisuus
Ihan näin sivupolkuna kerrottakoot, että tämä on ollut eräänlainen hallitseva tapa omassa mediakulutuksessani jo pitkään. En siis katsele trailereita saati lue arvosteluja tai teasereitä mistään pop-kultturellista teoksesta. Haluan hypätä kaikenlaisen mediakulutuksen altaaseen pää edellä puhtoisin mielin, vailla odotuksia ja ennakkotietoja. Tämä on ollut toimiva ratkaisu niin hyvässä kuin pahassakin. Toisinaan yllätyn yltiöpositiivisesti, toisinaan koen karvaita pettymyksiä. Mutta sitähän tämä elämä on, eikä mikään ennakkotieto lopulta loogisesti ajatellen vaikuttaisi lopputulokseen.
Mutta siirrytäänpä takaisin pääväylälle. Tämän teoksen luvataan kustantajan sivuilla olevan seuraavaa:
Niin The Mistborn-kirjat, samaa juonnetta mukailevat Wax & Waynet kuin myös näiden teosten tavoin Sandersonin ajatuksista konkretisoituneen Cosmere-nimellä kutsutun universumin alle lankeava The Stormlight Archives-sarjakin ovat kaikki aivan järkkyhyviä kokonaisuuksia.
Sandersonin työt eivät myöskään rajoitu Cosmeren alle. Niihin lukeutuvat myös muun muassa Cytoversen Skyward-sarja (pirun hyvä), supersankarirymistely The Reckoners (todella hyvä) ja kirjoittipa Sanderson loppuun myös edesmenneen Robert Jordanin eeppisen The Wheel of Time-kirjasarjan (En ole lukenut, mutta pakko olla hyvä). EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI, mutta lopuista saatte lukea vaikka Sandersonin omilta sivuilta .
Pratchett seikkailee teoksessaan magian alkulähteillä ja kertoilee omaan kevyen hersyvään tyyliinsä “Veleho” (Englannin kielisessä teoksessa tämän sankariraukan velhonlakissa lukee leimaavasti “Wizzard”) Rincewindin toilailuista. Rincewind nykäistään jälleen kerran ihan täysin toiveidensa ja luonteenpiirteidensä vastaisesti mukaan seikkailuun, jossa ratkaistaan koko Kiekkomaailman kohtalo.
Matkalla Rincewindin seikkailuihin liittyvät tietysti monet erinomaisesti rakennetut hahmot, kuten Barbaari Cohenin tytär Conina, maaginen Arkkikanslerin hattu sekä tuhansilla jaloilla varustettu matka-arkku. Vaikka nämä hahmot ovatkin kirjassa suuressa roolissa, niin myös monet pienemmät ja jopa vain muutamalla rivillä mukana olevat sivuhahmot paloivat oktariininhehkuisina mieleeni. Pratchettilla oli erinomainen taito rakentaa pienistäkin hahmoista ikimuistettavia ja luonteikkaita.
Toisinaan (lue: päivittäin) sitä miettii tätä meidän palloa tallatessa, että kaikki olisi paremmin, jos ihmisiä ei olisi. Luonto vehreytyisi, eläimet pelastuisivat, stressi vähenisi (kun ei olisi itsekään olemassa hah) ja kaikki olisi paremmin. Muille siis kuin meille ihmisille. Kuten Douglas Adams sen aikanaan osuvasti Linnunradan käsikirja liftareille -teoksensa ensimetreillä kirjoitti:
Yhä enemmän valtasi alaa katsomus, jonka mukaan puista maahan laskeutuminen oli alun alkujaankin ollut virhe. Ja joidenkin mielestä jo puihin nouseminen oli ollut huono siirto, eikä ihmiskunnan olisi koskaan pitänyt ryömiä merestä kuivalle maalle.
En ole varmasti ainoa, joka allekirjoittaa Adamsin näkemyksen.
Lyhyenä summauksena voidaan varmaan sanoa, että Tolkien on fantasiakirjallisuuden isoisä, joka aloitti lastenkirjailijana Hobittilla ja siirtyi siitä luontevasti – tuota teosta varten luomaansa maailmaa pohjana käyttävään – eeppiseen ja aikuisempaan makuun olevaan trilogiaansa Taru sormusten herrasta. Näiden teosten välilläkin ehti vierähtää aikaa reippaasti toistakymmentä vuotta, Hobitti kun julkaistiin 1937 ja Sormusten Herrat 1954-55. Tolkienin kynästä on lähtenyt myös sellainen raamatunkaltainen taustateos luin Silmarillion, jonka tosin muokkasi julkaisukuntoon hänen poikansa Christopher Tolkien. Nuorempi Tolkien on editoinut isänsä töistä myös liudan muita Keski-Maahan sijoittuvia teoksia, kuten Húrinin lasten tarina ja Gondolinin tuho.
Kaikki nämä luonnehdinnat saattavat tuntua siltä, että ne sulkevat toisensa pois. Että yhdellä kädellä taputan selkään ja toisella rankaisen tätä maailmanluokan mysteerijännäreiden kirjoittajaa. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan luonnehdin Dan Brownia vain totuuden mukaisesti piirteillä, jotka voivat olla totta yhtäaikaisesti. Siltikin, hänen kirjoistaan ainakin viime hetkiin asti nauttineenakin täytyy todeta, että ukko ei osaa uudistua, ei sitten piiruakaan.
Kun Dan Brown aikanaan löi läpi The Da Vinci Code teoksellaan niin olin hyvin skeptinen tämän kaverin kirjoja kohtaan. Siis, ihan oikeasti. Joku professori pökkelöimässä pitkin poikin maailmaa ja kompastelemassa kengännauhoihinsa. Robert Langdonista tuli kuitenkin sittemmin yksi lempihahmoistani missään kirjasarjassa ikinä. Ainakin hetkeksi aikaa. Langdonin tykättävyys omalla kohdallani oli se, että hän on ihmisenä hyvin tavanomainen. Toki, hänellä on eideettinen muisti ja hän osaa uida uima-altaan päästä päähän nopeammin kuin Tyrnävän Reiska, mutta muuten Langdon on varsin tavanomainen. Ahtaanpaikankammoinen kirjanörtti, joka pitää ranteessaan Mikki Hiiri -kelloa ihan vaan nostalgiasyistä.
Kaikki lapsuuteni seikkailut Kiekkomaailmassa tapahtuivat suomenkielelle käännettyjen romaanien sivuilla, mutta vuoden vaihteessa päätin ottaa urakakseni kahlata kaikessa rauhassa koko edesmenneen brittikirjailijan tuotannon alkuperäiskielellä, englanniksi. Voi pojat!
Kiekkomaailman mittaamattoman arvokkaan ja laajan tarinallisen kokonaisuuden aloittava The Colour of Magic -teos on alkuteokseksi varsin koherentti ja ehjä kokonaisuus. Se ei kompastele ja hoipuile ympäriinsä vaan on sekoiluntäyteisestä juonestaan huolimatta jos ei loppuunmietitty niin ainakin sen tuntuinen teos.
Epäonnistunut velho Rincewind on ollut minulle aina de facto Kiekkomaailman päähenkilö, vaikka todellisuudessa Pratchettin luoma maailma on niin täynnä toinen toistaan loistavammin kirjoitettuja ja rakastettavampia hahmoja, ettei varsinaista protagonistia ole. Esimerkiksi Equal Rites -teoksessa ensiesiintymisensä saanut Granny Weatherwax (suom. oivaltava Muori Säävirkku) tai Death (suom. vähemmän yllättävä Kuolema) ovat aivan yhtä vahvan presenssin omaavia hahmoja, jotka voidaan lukea ns. päähenkilöiden joukkoon.
Tenkula menehtyi 34-vuotta nuorena perinnöllisestä sydänviasta johtuneeseen sydänkohtaukseen. Nuoresta iästään huolimatta kitaristivirtuoosi oli ehtinyt saavuttaa paljon, mutta kaiken saavutetunkin jälkeen hänet palkittiin lähinnä yksinäisyydellä. Ystäviähän Tenkulalla tietysti oli, sydänsellaisiakin, mutta syrjäänvetäytyvän taiteilijan sielu sai elämäntyönsä Sentencedin hautajaisten jälkeen sitä mitä se kenties kaipasikin. Omaa rauhaa, joka lopulta ajoi alkoholismin ja masennuksen kanssa kipuilevan miehen kohti pimeyttä.
Nefertiti Malatyn kirjoittama Miika Tenkulan elämäkerta Melankolian mestari juhlistaa Muhoksen kylästä maailman arvostetuimpien kitaristien joukkoon ponkaisseen miehen elämää kertomalla sen alusta loppuun artistin itsensä näkökulmasta: Minkälaista on olla kaiken keskipisteenä kun ei oikeasti haluaisi olla.
Siksipä olikin oikein mukava yllätys kun sain kuulla Williamsin työstäneen myös toisen Osten Ardiin sijoittuvan trilogian The Last King of Osten Ard. Tätä ei ole käsittääkseni suomennettu, mutta jos olisi niin sen nimi olisi ehkä Osten Ardin viimeinen kuningas. Suomentamattomuuden syytä en tiedä, mutta oletan sen johtuvan siitä, että aikuismakuun iskevän korkeafantasian menekki ei ole tällä hetkellä kovinkaan korkealla tasolla. En kuitenkaan spekuloi tämän enempää, kertokoot minua tietävämmät asian oikean tolan.
Vuonna 2018 jokin kuitenkin muuttui. Jokin meni pieleen. Pimeydessä näkymättömissä pysyttelevä elämän koneisto kääntyi virheelliseen asentoon ja uhkasi tuhoutua. Elämässäni oli kaikki muu niin retuperällä, että kirjat eivät enää maistuneet. Voin yksinkertaisesti niin pahoin, että en enää jaksanut edes paeta sitä pahaa oloa. En tiennyt sitä silloin, mutta olin masentunut. Raskaasti, auttamattomasti masentunut. Ryyppäsin ja pärjäsin, tai ainakin yritin, syyttäen pahasta olosta kaikkea muuta paitsi itseäni ja sitä, että en ymmärtänyt hakea apua. Uskottelin kuitenkin itselleni, että kaikki oli hyvin. Että väsymys ja kiukku sisälläni oli vain ohimenevää ja, että vaikka nyt on pimeää niin se valo odottaa tuolla jossain vaikkei sitä juuri nyt näe.