Musiikki

Miten oravanpyörästä sitten irrottaudutaan ja aloitetaan pitkä, mutta lopulta hedelmää kantava taival kohti vanhaa kunnon omistamiseen pohjaavaa kuluttamista?

Yksinkertaisin segmentti josta aloittaa oman kuluttamansa sisällön tarkastelu ja tehdä liikkuja omistaakseen aidosti sen päivittäin kahlaamansa median lienee musiikki. Spotifylla ja muilla isoilla suoratoistopalveluilla on toki miljoonia kappaleita valmiina kuunneltavaksi, mutta ainakin omat kuuntelutottumukseni ovat olleet jo pitkään sellaiset, että tykittelen kuulokkeisiin muutamaa levyä kerrallaan pitkiä aikoja. Kuukausitasolla aktiivisessa kuuntelussa on alle kymmenen albumia.

Tyrmistyksen määrää lisäsi se, että Käärijä oli selkeällä äänienemmistöllä kansainvälisen yleisön suosikki. Tappio sinetöityikin lopulta ammattilaistuomariston antamien äänten perusteella, mistä sikisi jälleen kerran ihan oikeutettuakin keskustelua siitä, että mikä tämän ammattijuryn rooli Euroviisuissa oikeasti on? Vastausta vaille jäänevät muun muassa kysymykset: ”Kenestä ammattiraadit oikeasti koostuvat?”, ”Miksi koko ammattituomaristo on edes olemassa?”, ”Ketkä heidän taskujaan ovat äänten toivossa vuoranneet?”, sekä ”Mikä *ttu näitä ”ammattilaisia” oikein vaivaa?”

Tuomaristo perustettiin käsittääkseni alunperin sitä varten, että äänten jakautuminen pelkästään poliittisilla perusteilla naapurimaille ehkäistäisiin ainakin jossakin määrin. Tämä ei tosin toteutunut tänäkään vuonna, vaan osa eri maiden ammattilaistuomaristoista antoi naapureidensa umpisurkeille biiseille kahtatoista pistettä oikealla ja vasemmalla. Tällainen ”naapurirakkaus” on aina kukoistanut viisuissa eikä siitä oikeasti ja realistisesti tulla koskaan pääsemään eroon. Politiikattomat euroviisut eivät tule koskaan toteutumaan, eikä niiden tarvitsekaan. Poliittinen kantaaottavuus ja kavereiden selälle taputtelu kulkevat käsikädessä ja ovat viisujen ominaispiirteitä. Asiassa on suuren epäsuhdan lisäksi myös paljon hyviä piirteitä.