Tänään palasin talvilomalta takaisin työarkeen.
Whupdiduu.
Tuo edellinen ei tarkoita sitä, ettenkö olisi pitänyt työarjen mukanaan tuomaa tasaisuutta hyvänä asiana. Tai, että pitäisin työtäni jotenkin… latteana, tylsänä tai epätoivottavana asiana. Että en viihtyisi työssäni.
Päinvastoin. Viihdyn, ja hyvin.
Se jokin kuitenkin puuttuu. Olen pian 15-vuotta painanut menemään radiomaailmassa, kaiken opin itseeni imien ja omia taitojani hioen. On pakko todeta, että oman osaamisen seinä on tullut siinä mielessä vastaan, että rutiini on maksimoitu ja yllätyksellisyys ja ennen kaikkea haasteet uupuvat.
Ruoskin itseäni huijarisyndrooman kourissa, sillä vaikka painan täysillä ja teen päivästä toiseen erinomaista työtä, niin asiat ovat minulle lopulta niin helppoja ja varmoja, että valehtelen itselleni etten saa lopulta mitään aikaiseksi. Silti takki on jokaisen päivän jälkeen tyhjä.
Jännä.
Siinäkin mielessä insinööriopinnit ovat startanneet hyvään aikaan, että haasteita, niitä muuten löytyy.
Ja niille minä elän.
Vastaa