Olen lapsesta asti ollut vilkkaalla mielikuvituksella varustettu. Lapsuuden leikeissa taivaalla lentelivät lohikäärmeet, metsät olivat maagisia ja kaikkialta löytyi salaisuuksia. En ollut edes tietääkseni lukenut mitään fantasiakirjallisuutta, mutta mieleni kehitti ja putkautteli kätköistään jos jonkinlaisia taikuuteen ja muihin tuohon genreen kuuluviin ominaispiirteisiin sidottuja tarinoita.
Mielikuvituksen vietäväksi antautuminen oli helppoa ja minut löydettiin tämän tästä seikkailemasta jossain päin asuinlähiötämme, yleistä hämmennystä ja huvitusta aiheuttaen. Pääni sisäinen villi ja kesyttämätön maailma vei mukanaan ja palautti joka kerta ehjänä ja ilolla kyllästettynä takaisin.
Kaipaan tuota maailmaa.
Jossain vaiheessa elämääni tein kuten niin moni muukin meistä ja lukitsin sen Tyhjyyteen (isolla T:llä).
Tämä ei ole tarina masennuksesta tai muista omakohtaisista mielenterveysongelmistani. Tämä on tarina — tai no jos ihan rehellisiä ollaan niin ei tästä välttämättä tarinaa saa, vaan pikemminkin pohdinnan — aikuisuudesta ja siitä miten harmaa ja vakava vastuu kieltää huolettoman seikkailun.
Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: Aikuisia ja lapsia. Näiden ihmistyyppien sisällä on puolestaan äärettömän monilla nyansseilla varustettuja erityyppisiä ihmisiä.
Löytyy leikkimielisiä lapsia, vakavamielisiä lapsia ja näille aikuisemmat vastakappaleensa. Löytyy niitä, jotka eivät naura ja niitä jotka hekottavat kaiken aikaa. Niitä jotka puristavat hammasta ja niitä jotka nauttivat rennosti. Ennen kaikkea on pieni osa niitä jotka ovat aidosti itsejään ja valtaosa niitä, jotka piilottavat itsensä syystä tai toisesta kyhäämänsä Naamion taakse.
Naamio (isolla N:llä) on se rakennelma, joka tekee nyansseista geneerisyyttä ja muovaa niistä koostuvasta aikuisesta raameihin sidotun tyypillisen aikuisen, stereotypian joka ei leiki ja joka suorittaa vakavana päivästä toiseen.
Havahduin tuossa eräs päivä taas pääni sisäisen maailman pyörteistä vaimoni kysyessä, että: ”Mitä se miettii?”
Automatiikka ja Naamio vastasivat: ”En mitään”, ja säpsäyttivät minut takaisin kymppiuutisten pariin.
”En mitään”, eli pelkkää Tyhjyyttä.
Kuinkahan monesti olenkaan elämäni aikana vastannut samalla tavalla? Kuinka monta kertaa mielikuvitukseni esiin puskema kuvitelma tuulessa huojuvan vehnäpellon äärellä sekalaisten mielikuvitusolentojen kanssa vietetystä piknikistä tai aarteenetsintäretkestä Usvakallion vuorille olen lukinnut tuonne samaiseen Tyhjyyteen? Varmaan niin monesti, että alkaa tila jo loppua kesken (Vaikka kaikki meistä tietävätkin, että se Tyhjyys on loputon eikä siellä ole tilanpuutteesta pelkoa).
Jokin minussa haluaisi vain päästää irti. Heittää Naamion helvettiin, murtaa lukot ja avata ovet, tuoda Tyhjyyden sisälle lukittu maailma kaikkien töllisteltäväksi ja todeta ylpeänä, että ”Katoppa tätä!”
Mutta ei pysty kun pitää olla niin helvetin vakava ja vastuullinen koko ajan.
Pienenä lohduttavana pilkahduksena tämän surullisen pohdinnan keskellä todettakoot, että Tyhjyyden lukko ei ole pitävä tai pysyvä. Tämäkin kirjoitus putkahti sieltä pihalle. Ikään kuin muistuttaen, että: ”Täällä sitä ollaan. Ja odotetaan. Ja maltetaan.”
Terveisiä sinne, että teitä ei ole unohdettu.
Vastaa