Aloitin pitkän rupeaman ja valmistautumisen jälkeen tasan viikko sitten insinööriopinnot Oulun ammattikorkeakoulussa. En olisi vielä kaksikaan vuotta sitten uskonut, että palaisin vielä joskus elämässäni takaisin koulunpenkille, mutta niin siinä vain pääsi käymään. Matka näitä opintoja kohti alkoi jo ehkä noin vuosi sitten kun mieleeni heräsi yhtäkkinen ajatus siitä, että minun olisi mahdollista käydä töideni ohella korkeakoulua ja opiskella itselleni vihdoinkin ammatti. Tai siis kyllähän minulla ammatti jo on, media-assistentti, mutta korkeakoulua en ole koskaan käynyt. Nyt käyn.
Pääsykokeisiin luin kuin hullu. Oli pakko. En ollut käyttänyt korkeampaa matematiikkaa yhtään mihinkään viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen, joten yhtälöiden ja toisen asteen yhtälöiden palauttaminen mieleen oli enemmän kuin suotavaa. Puolen vuoden tiukan opiskelun jälkeen matematiikka alkoi sujua jo varsin mallikkaasti ja tunsin olevani valmis pääsykokeisiin. Läpihän sieltä sitten päräytettiin. Useamman kuukauden odotuksen jälkeen opinnot tieto- ja viestintätekniikan insinööritutkintoa kohti alkoivat.
En voisi olla onnellisempi päätöksestäni lähteä tälle polulle. Olen aina haaveillut paitsi korkeakoulututkinnosta niin myös pääsystä töihin IT-alalle. Tässä koulutuksessa yhdistyvät kaikki intohimoni kohteet yhdeksi paketiksi ja tajusin oikeastaan vasta koulutuksen alkaessa kuinka itselleni sopivaa alaa ryhdyinkään opiskelemaan. Ajatusmallini ovat tietämättäni tähänkin asti toimineet kuin insinöörillä ja hermoradat pääkopassani ovat kuin tehdyt loogista päättelykykyä vaativiin tehtäviin ja töihin. Tuntuu kuin olisin vihdoinkin löytänyt sen paikan ja tavoitteen mistä olen unelmoinut nuoruudestani lähtien.
Olen hieman jopa yllättynyt siitä kuinka helpolta ja opettavaiselta koulutuksen ensimmäinen viikko tuntui. Helpolla en tarkoita missään nimessä sitä, että pystyisin tekemään harjoitukset ja tehtävät vasemmalla kädellä, vaan sitä, kuinka hyvin rutiinini ja aikatauluni lopulta ovat sopineet tähän koulutukseen. Monimuoto-opiskelun rankkuudesta varoiteltiin siellä sun täällä moneen otteeseen ennen koulun alkamista, mutta ainakin vielä tässä vaiheessa energiatasot ovat pysytelleet hyvinkin korkealla. Iltapäivisin ja iltaisin olevia etänä käytäviä oppitunteja odottelen poikkeuksetta malttamattomana ja tänäkin iltana lukujärjestyksessä olevat ohjelmoinnin oppitunnit polttelevat jo mielessä.
Ohjelmointi ja ohjelmistokehitys ylipäätään on tällä hetkellä itselleni se kaikkein kiinnostavin puoli opinnoissa. Jos vain mahdollista niin otan haltuuni aivan jokaisen videopeleihin ja niiden kehittämiseen vähänkään liippaavan kurssin, sillä siellä se lopullinen unelmani elää. Videopelisuunnittelussa. Osaan jo jonkin verran koodata, mutta jatkuvan itseopiskelun sijaan opin paremmin ohjatussa opetuksessa. Vaikkakin suurin osa opiskelusta on itseohjattua, niin startti on helpompaa kun joku sanoo, että mitä lopputulosta kohti mennään. Tukea ja tutorointia oppilaitoksen puolelta tarjotaan tietysti erinomaisella tasolla mikä — jos mahdollista — lisää motivaatiota entisestään.
Yhtenä syynä energiatasojen, jaksamisen ja motivaation hyvään tasoon lienee orjallinen unirytmini. Herään yhä joka aamu viideltä töihin — kuten olen tehnyt jo vuosia — ja tämä on vaatinut jo aikoja sitten rutinoitumaan siihen, että menen nukkumaan joka ilta samaan aikaan enkä jää esimerkiksi jumittamaan television ääreen jotain sarjaa tai elokuvaa katsomaan. Tämä rutiini ja rytmin sementoituminen mahdollistaa nyt sen, että illalla kello yhdeksältä päättyvien oppituntien jälkeen kroppa on mielen pirteydestä huolimatta valmis menemään unille. Ihmisillä on tottakai omat rytminsä ja rutiininsa, mutta epäilen omalla kohdallani menneiden vuosien mielen levottomuuteen ja jopa ajoittaiseen masenteluun yhden syyn olleen juurikin huono päivärytmi. Tällä hetkellä tuntuu, että en ole ikinä ollut näin tasapainoisessa tilassa itseni kanssa.
Joten kanssaopiskelijoilleni — ja miksei myös kaikille muille — elämänhallinnan kenties toimivimpana ohjeena voin allekirjoittaa: Nukkukaa aina yhtä kauan. Nukkukaa aina samalla rytmillä. Nukkukaa, niin olette hereillä.
Kiitätte itseänne myöhemmin.
Seuraavat neljä vuotta tulevat aivan varmasti olemaan enemmän tai vähemmän rankkoja. Edessä on paljon asiaa joista ei vielä tässä vaiheessa tiedä mitään, mutta se kai se koulun idea onkin. Siellä ollaan ja opitaan. On ainoastaan minusta itsestä kiinni, että pärjäänkö vai nouseeko seinä vastaan. Olen kuitenkin henkisesti enemmän kuin valmis tähän rupeamaan ja siihen, että minusta tulee insinööri. En ole varmaan mistään asiasta elämässäni ollut yhtä varma. Unelmia kohti mennään.
Ne jos mitkä on tehty tavoiteltaviksi.
Tätä tekstiä kirjoittaessa kuuntelin Rise Againstin Wolves -albumia:
Vastaa