Olen lapsesta asti, eli lähes aina, lukenut kirjoja. Oli tilanne elämässä mikä tahansa, niin minulla on aina ollut pakopaikka, turvasatama, kirjojen parissa. Seikkailut ovat aina odottaneet pienen pienillä kirjaimilla täytetyillä sivuilla, paperin kahina on luonut turvaa ja tuoreen, vasta ostetun kirjan lohduttava tuoksu vahvistanut sitä.
Olen tiennyt joka ikinen kerta kirjan auki narauttaessani, että tästä tulee hyvä matka. Että löydän taas uusia ystäviä kaikkien niiden vanhojen rinnalle. Että pääsen taas matkalle jolla saan elää jo elettyjen tuhansien rinnalle taas uuden kauniin muiston. Olen tehnyt taikoja, kukistanut armeijoita, sukeltanut siniseen laguuniin ja löytänyt elämäni rakkauden kerta toisensa jälkeen. Olen saanut kirjojen riveiltä enemmän ystäviä kuin olen kohdannut oikeassa elämässä.
Lukeminen on ollut minulle henkireikä joka on pelastanut henkeni.
Vuonna 2018 jokin kuitenkin muuttui. Jokin meni pieleen. Pimeydessä näkymättömissä pysyttelevä elämän koneisto kääntyi virheelliseen asentoon ja uhkasi tuhoutua. Elämässäni oli kaikki muu niin retuperällä, että kirjat eivät enää maistuneet. Voin yksinkertaisesti niin pahoin, että en enää jaksanut edes paeta sitä pahaa oloa. En tiennyt sitä silloin, mutta olin masentunut. Raskaasti, auttamattomasti masentunut. Ryyppäsin ja pärjäsin, tai ainakin yritin, syyttäen pahasta olosta kaikkea muuta paitsi itseäni ja sitä, että en ymmärtänyt hakea apua. Uskottelin kuitenkin itselleni, että kaikki oli hyvin. Että väsymys ja kiukku sisälläni oli vain ohimenevää ja, että vaikka nyt on pimeää niin se valo odottaa tuolla jossain vaikkei sitä juuri nyt näe.
Seuraavaa vuonna pandemia iski paskaa koko maailman rattaisiin ja vaivuin syvemmälle mustuuteen, puuroutuneeseen valloillaan riehuvaan virtaan jonka kourissa paiskauduin avuttomana päivästä ja viikosta toiseen. Lopulta kaiken sen kaaoksen ja tuntemattoman uhan edessä havahduin ja ymmärsin, että jossain on vika. Ja, että vain minä pystyn sen korjaamaan.
Lopetin juomisen. Nostin katseeni ja näin ympärilleni luomani mustan pilven. Käänsin katseeni sisäänpäin ja löysin virheitä ja vikoja, jotka olivat lahottaneet mieltäni huomaamatta jo vuosia. Ehkä vuosikymmeniä. Aloin tekemään töitä sen eteen, että olisin joskus vielä parempi, ehjempi ihminen. Että olisin joskus vielä minä.
En aidosti tiedä vieläkään, että kuka oikeasti olen. Henkka on hävinnyt jossain vuosien varrella ja hukkunut tervan keskelle. Ei kuitenkaan peruuttamattomasti, sillä olen viimeisen kolmen vuoden aikana löytänyt pienen pieniä osia itsestäni. Sieltä täältä, mieleni murentuneesta maisemasta. Nämä osat olen ottanut haltuun ja yrittänyt hellästi, mutta päättäväisesti herättää ne henkiin ja liittää osaksi itseyteni säröytynyttä maalausta.
Henkka on vielä elossa, mutta hajalla.
Yksi suurimmista hetkistä tällä polulla oli vuoden 2023 alku ja se, että löysin vanhan ystäväni David Eddingsin uudelleen. Eddingsin kirjat Belgarionista, Sparhawkista, Althaluksesta ja kaikista muista lapsuuteni sankareista olivat yksi niistä pilareista joiden varaan rakensin minuuttani ollessani nuori. Tänä päivänä ne eivät enää kestä samalla tavalla päivänvaloa kuin julkaisunsa aikaan, saati täytä niitä standardeja joita nykykirjailijoilta odotetaan, mutta ne ovat silti yksi tärkeä osa minua jonka olin unohtanut.
Luin vuoden aikana Belgarionin tarun, Mallorean tarun, Eleniumin tarun sekä Tamulin tarun. Kaikki putkeen. Tämän jälkeen käänsin katseeni muihin jo unohtamiini kirjailijoihin. Löysin taas J.R.R. Tolkienin. Itkin Tad Williamsin kanssa. Tutustuin Magdalena Hain teoksiin. Kirjojenkaipuuni heräsi ja avasin portit mielikuvitukselleni. Otin tämän unohtuneen mielihalun vastaan ja asetin tavoitteekseni lukea yhden kirjan kuukaudessa. Luin lopulta parhaimpina kuukausina kaksi, yhteensä yli 20 kirjaa vuoden aikana. Ja nyt puhutaan lähes poikkeuksetta satojen sivujen eeppisestä fantasiasta, josta olen aina saanut sankarifiksini.
Nyt, tammikuussa 2024 olen lukenut neljä kirjaa. Siis pelkästään tämän kuun aikana. Kaksi Terry Pratchettin Kiekkomaailman teosta (The Colour of Magic sekä The Light Fantastic), jotka aion lukea kaikki alkuperäiskielellään, Taru Sormusten Herrasta – Sormuksen Ritarit sekä Martha Wellsin loistavan The Murderbot Diaries -sarjan ensimmäisen osan.
Tuntuu siltä, että jokin sisälläni särkynyt elintärkeä on liimattu takaisin yhteen ja sykkii taas elämää. En edes ymmärtänyt kuinka suuren osan itsestäni olin kadottanut, sillä tuntuu aidosti, että pystyn taas hengittämään vapaammin. Että kaikki se menetetyksi luulemani kauneus on palannut taas elämääni.
Ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen olevani elossa.
Vastaa